— Monsieur! — huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.
— Monsieur, — jatkoi Balsamo samaan sävyyn, — sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita, huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan. Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai muutoin sanon teille heti hyvästi.
— Ette suinkaan, monsieur, — ehätti Filip, — ette suinkaan; ette sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur, on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä, siitä olen varma.
Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin oli nähnyt hänen huulillaan.
— Minä, monsieur, — jatkoi Filip, — olen menettänyt perheeni kunnian.
— No, hyvä herra, — vastasi Balsamo, — mitä voin minä siinä onnettomuudessa tehdä?
— Mitäkö voitte tehdä? — huudahti Filip säkenöivin silmin.
— Niin juuri.
— Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut, monsieur!
— Haa, te olette järjiltänne! — huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä kellonnuoraan.