— Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan kuin katson tarpeelliseksi, — sanoi Filip; — ja välittämättä, miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.
Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.
Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:
— Kysykää.
— Monsieur, — vastasi Filip, — ette ole minulle koskaan oikein selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni Ludvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden joukosta.
— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Balsamo.
— Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.
— Epäiltävältä?
— Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.
— Monsieur, —? sanoi Balsamo, — en käsitä teitä; teidän tulee huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.