Filip pidätti hengitystään.
— Hän seuraa kuningasta, — jatkoi Andrée, — sulkee oven hänen jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy minua. Voi!…
Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.
— Voi sitä lurjusta! — sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana takaisin.
— Hyvä Jumala! — äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.
— Se on hän, se on hän! — mutisi nuori tyttö.
Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja vihasta vapisevalla äänellä:
— Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?
— Kyllä, kyllä, — huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen parkaisu.
— Mitä se on? — sanoi Balsamo. — Joku ovi avattiin.