— Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, — jatkoi hän muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, — ette kai enää tarvitse minua?
— En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden alkusyynä, monsieur.
— En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä sisarenne sanoi…
— Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.
— Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?
— En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.
— Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut.
Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.
— Kiitos, kiitos!
— Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.
— Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?