— Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.
Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia sormiaan.
— Nimi, — sanoi hän sitten, — sen heittiön nimi, joka on minut saattanut turmioon?
— Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.
— Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin parempaa tietoasi… Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista vastaan… Tuon miehen nimi, Filip!…
— Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.
Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.
— Oh, — virkkoi hän, — noinko vastaat minulle sinä, jolla on miekka vyölläsi?
Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa kiirehti lausumaan:
— Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden, jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.