— Paitsi yhdelle, Filip… Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa meitä…! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille häijysti ilkkuu.
Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä vastannut mitään.
— Sen miehen, — huudahti Andrée yhä vimmaisempana, — minä ehkä tunnen… Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle; olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni. Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen…
— Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen hänen syyttömyydestään… Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää tiedustele…
— Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?… Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin… kuninkaaseen asti!
Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään ja vihassaan.
— Ei, — sanoi hän, — kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät, sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.
— Nimitin siis myöskin syyllisen? — sanoi tyttö leimuavin silmin.
— Ei, — vastasi Filip, — ei. Älä kysele enää; alistu minun laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta rangaistukselta. Mutta elä toivossa… Jumala on kai ken ylin ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka nimenä on kosto.
— Kosto! — kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle sanalle antamaa kauheata korostusta.