— Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? — kysyi Marat. —
Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.
— Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen, jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen: "Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."
Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.
— Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, — virkkoi ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen rintaansa ja tunnustellen otsaa; — tämä mies näkee unta.
— Niinkö luulette? — virkkoi Balsamo, — ja tähdäten haavoitettuun käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: — Herätkää, Havard!
Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.
— Kah, — virkkoi hän surumielisesti, — eikö minua vielä olekaan leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?
Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli liian suuri.
— Ystäväni, — sanoi hän, — rauhoittukaa; herra ylikirurgi on tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni, sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.
— Oh, sitä parempi, — virkkoi bretooni iloisesti, — minä en tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni, että minulta ei katkaistakaan jalkaa.