— Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle valmistettiin tilaisuus rikokseen.
— Kuka sen valmisti?
— Te.
Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.
— Minä? — huudahti hän.
— Niin, monsieur, juuri te, — toisti Gilbert. — Te nukutitte neiti Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut eläväksi!… Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni. Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.
Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.
— Olet oikeassa, lapseni, — virkkoi hän, — minä olen syypää rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.
— Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.
— Se on totta, — vastasi Balsamo, — ja viisaasti sinä puhut. Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento, ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.