— Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! — mutisi Gilbert, kasvot nöyrästi käännettyinä maata kohti.
— Gilbert, Gilbert täällä! — huudahti Andrée kummastuneena, mutta ilman pelkoa tai vihaa. — Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä haette, ystäväni?
— Oi, — sanoi hän liikutetulla äänellä, — älkää musertako minua, mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.
Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:
— Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette tänne tullut.
— Oi, mademoiselle, — huudahti Gilbert, — minä en nouse ennenkuin olette antanut minulle anteeksi!
— Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, — jatkoi hän, — koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? — Avaimen?
— Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.
— Veljenne, hra Filip? — änkytti Gilbert. — Ei, ei, hän ei ole minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne, mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!
Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.