Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.
— Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, — sanoi hän, — ja johan te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti, pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.
Gilbert nousi.
— Kah, te olette vihainen, — virkkoi hän; — mutta minä en saa valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki… Pelkkä sattuma… En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin oli hävinnyt.
Andrée liikahti.
— Isäni puoleen, — sanoi hän, — ja miksi isäni puoleen? Gilbert erehtyi tästä vastauksesta.
— Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, — virkkoi hän; — ja kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.
— Korjatuksi! Mitä se merkitsee? — kysyi Andrée. — Ja mitä on korjattava, sanokaa.
Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.
— Oi, älkää suuttuko, — sanoi hän. — Tosin menettelen tässä perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta onnettomuus on jo tapahtunut.