Andrée liikahti kärsimättömästi.
— Rikos, jos niin tahdotte, — jatkoi Gilbert; — niin, rikos, sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun sydäntäni…
— Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!…
Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.
— Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä. Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi, tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle…
Gilbert epäröitsi.
— Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen yhtymisen.
Andrée peräytyi askeleen.
— Ei, ei, — sanoi Gilbert, — minä en ole mielipuoli. Älkää yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa armollinen, säälikää… suostukaa tulemaan vaimokseni.
— Vaimoksenne? — huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi järkensä.
— Oi, — jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, — oi, sanokaa, että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti rikokseni.