— Lurjus! — huudahti Andrée hurjassa vimmassa. — Se olit siis sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.
Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa sekä kauhua että kummastusta.
— Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! — huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. — Täytyikö minun nähdä nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?
"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.
— Apuun, apuun! — huusi Andrée, palaten huoneeseensa. — Filip,
Filip, tänne, Filip!
Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan iskuista, tai asetta puolustautuakseen.
Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään huoneustossa.
— Yksinäni, voi, yksinäni! — huudahti nuori tyttö kouristuksentapaisella raivolla. — Ulos täältä, kurja mies! Älä kiusaa Jumalan vihaa!
Gilbert kohotti hiljaa päänsä.