— Teidän vihanne, — mutisi hän, — on minulle kaikkein peloittavin viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän pani kätensä rukoilevasti ristiin.
— Murhaaja, murhaaja, murhaaja! — kirkui nuori tyttö.
— Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? — huudahti Gilbert. —
Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.
— Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä sinulla on sanottavaa? Puhu.
— Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.
— Oh, — huudahti Andrée, — tämä on siis sanan sisältö, joka minua kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!… luullakseni lausuitte sen sanan?
— Arvoisa neiti! — änkytti Gilbert.
— Avioliitto, — jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. — Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin sen viskaan teille vasten silmiä.
Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin kaksi helmiäisrihmaa.
— Mademoiselle, — sanoi hän väristen, — en ole niin vähäpätöinen, etten voisi korjata kunnianne menetystä.