Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia; hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti mielettömästi.
Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.
Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:
"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa. Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi, kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän, sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa, oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla. Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja ylevyydessä voittaa heidät."
Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan, hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti. Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.
Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.
"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?… Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!… Onko tuon ihmisen sielussa ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku… Hänet on nöyryytettävä… niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä… hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?… Minulla ei ole mitään, en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa, joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa… Yksinäni, yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä, pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat… Mitä Andrée tahtoo? Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun turmiokseni?… Tuumikaamme."
Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.
"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan. Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?… Hävittääkö? Oh, ei suinkaan!… Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo sekä sydämeni että käsivarteni… Ah, mutta olla häntä enää näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!… Väistää muutaman askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä kauneudessaan pitää lastansa kädestä… lastansa, jolle jään ijäti tuntemattomaksi… Maa ja taivaat!"
Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi taivasta kohti.