"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä. Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän, tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"
Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.
"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen, omantunnonvaivoihin, rakkauteen… Minä vuorostani tuomitsen sinut hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon, kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi… Niin, niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, — ei sinun lastasi, kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin puolelta jalosukuisen lapsen… Lapseni… lapseni!…"
Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.
"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.
"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa. "Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée; osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"
Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.
Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.
Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli. Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.
Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!