Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.
On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut sanoa nimeään tai edes avata suutaan.
Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.
— Ahaa, — virkkoi hän, — siinä on poika, joka pian menee naimisiin!
Gilbert ei vastannut mitään.
— Se on hyvä, — sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, — sinä olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista! Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert, vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.
Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.
— Ei, — vastasi tämä, — te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan mene naimisiin.
— No, — sanoi kreivi, — mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle tapahtunut?
— Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, — vastasi
Gilbert.