— Tulee päivä, — sanoi hän, — jolloin minulla on oikeus sanoa, mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.
— Kiitos, madame, kiitos.
— Mitä teihin tulee… tahdon, että pyydätte minulta jotakin.
— Mutta, madame…
— Minä tahdon sitä!
Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti; se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.
— Kah, lausukaa pyyntönne! — virkkoi dauphine niin liikutettuna, että hän ei muistanut vetää kättään pois.
Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn vaahtopäät haaksirikkoisen… Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.
— Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni menee Saint-Denis'n luostariin.
Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin kuuluvat sanat: