— Suokaa minulle anteeksi, madame, — sanoi hän Marie-Antoinette ei vastannut näihin sanoihin.
— Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n luostariin, — sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, — ja kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!
— Madame, — vastasi Filip, — suvaitsetteko vielä ystävällisesti kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.
— Te kieltäydytte?
— Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin, jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.
— Mitä! Minunkin suojelukseni alla?
— Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, — vastasi
Filip päättäväisesti.
— Se on totta! — mutisi prinsessa kalveten.
— Ja sitten, madame; ei… minä unohdin, unohdin teille puhuessani, ettei minulle enää ole onnea maan päällä… unohdin, että unhoon väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!
Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.