— Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on poikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset nimittävät ihmeiksi.
— Ei, monsieur, — sanoi Balsamo; — se on yksinomaan sielun irroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen, joka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi nimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan, joka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.
— Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?
— Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen olinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä pidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa seuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi leikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka teillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.
— Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?
— Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut kaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.
— Kiellättekö siis vapaan tahdon? — kysyi Marat.
— Minäkö? — sanoi Balsamo. — Mutta mitä päinvastoin nyt tällä hetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon, toiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin tuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin tahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän kärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan luo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien tätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla poistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton, tunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan ilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään puhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: "Havard-rukka!" Hän ei enää sanonut "minä". Se johtui siitä, että tällä sielulla, joka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä ruumiin kanssa.
— Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, — huomautti Marat, — enkä voi enää sanoa tyranneille: "Ruumiini on teidän vallassanne, mutta ette voi mitään sielulleni."
— Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän vikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin lainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken sen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja niiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan aatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa tarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai sielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta, että henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se, joka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota teidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa näiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän yhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa on pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon avulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus! Ruumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen. Vast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi teille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi uskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin siteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä korkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki meidän silmiltämme.