Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin, joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.
— Madame, — virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa toisissa pakkoa, toisissa alistumista, — älkää liioitelko kohta tapahtuvan synnytyksen tuskia… Valmistakaa te, — sanoi hän palvelijattarelle, — kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja, — lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, — olkaa te järkevämpi kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!
Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin istumaan.
Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä huuliltaan.
— Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, — sanoi lääkäri; — siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney, ja… rohkeutta!
Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:
— Hyvästi… hyvästi… hyvästi!
— Tohtori, tohtori, — huudahti Filip epätoivossa, — kuuletteko…?
Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen. Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.
— Sisarenne on synnyttänyt pojan, — sanoi hän. Filip pani kätensä ristiin.