Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi, kuten hänkin…
Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä, tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.
Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen lautaisen väliseinän läpi.
Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen, joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa, jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.
Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin. Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen illan kohtauksessa Filipin kanssa.
Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten häiritsevästi… Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin julmaa tahtoa.
Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta, joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.
"Se kärsii", ajatteli hän.
Ja heti vastasi hän itselleen:
"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin… minä… onnettomin elävitten joukossa?"