Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin. Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.
Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.
"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen… Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei ole oikeutta kiusata heitä… Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi antanut niille kykyä noin valittaa."
Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista. Lapsikin oli lakannut itkemästä.
"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen uiko oven käyvän… Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa… eikä pienokainen enää valita… Vieras tarjoo sille jo hoivaansa ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis äiti, joka hoitaa lasta… Muutamasta écu'sta lapsi… minun kohtuni hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä, jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun oikeutettu vihani… Niin ei saa käydä… Minä olen kärsinyt, olen ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin… minulla on oikeus pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"
Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:
— Marguerite, Marguerite!
Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan, johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.
— Kuuletko? — sanoi Andrée.
— Kyllä, madame, kyllä, — vastasi Marguerite, joka nyt alkoi käsittää.