Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin ja yölampun liekit lepattivat.
Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso, Marguerite, katso… Se… lapsi vilustuu… Marguerite kääntyi viereiseen huoneeseen.
— Minä menen peittämään sitä, madame, — sanoi hän.
— Ei… ei! — mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. — Tuo se minulle.
Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.
— Madame, — virkkoi hän lempeästi, — hra Filip käski, että lapsi ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa… kaiketi hän pelkäsi sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.
— Tuo minulle lapseni! — huusi nuori äiti niin kiivaasti, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.
Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen, kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot kuvastaen kummastusta.
— No? — kysäisi Andrée.
— Kah… madame… joku on siis täällä käynyt?