Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla, jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.
— Sisar, sisar, tässä tulen, — virkkoi Filip astuen huoneeseen.
— Rakas veli… kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan!
Ah, siinähän on imettäjä… Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt…
— Lähtenytkö?… Hän vasta saapuu.
— Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei… kyllä minä hänet äsken kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa…
— En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan…
— Oh, minä kiitän sinua, Filip, — virkkoi Andrée vetäen hänet luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, — minä kiitän sinua, että arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa lasta pois sitä ensin näkemättäni… syleilemättäni!… Sinä tunsit sydämeni, Filip… Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava lastani.
Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.
— Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin… — lisäsi nuori äiti.
— Mutta, monsieur, — virkkoi palvelijatar, — tiedättehän, että lapsi ei enää ole siellä.