— Mitä, mitä sanotte? — vastasi Filip.
Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt, parkaisi hirveästi.
Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa. Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä, lohdutuksilla ja kyynelillä.
— Lapseni, — mutisi Andrée, — lapseni!
"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. — Sisar, rakas sisar, me näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen tohtori vei lapsen mukanaan.
— Tohtori! — huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon tuottamassa ilossa.
— Niin, niin… Ah, olemmepa me aika houkkioita…
— Filip, vannotko minulle, että asia on niin?…
— Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi… Mitenkä sitten lapsi… olisi voinut täältä hävitä?
Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö yhtyivät.