Pylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki sen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu peura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan sanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.
Lopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli aiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta parlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu, tapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.
Teresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää päivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka pienimmästäkin melusta säikähtyi.
Rousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen, jota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.
Hänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen ihmiset olivat kaikki samanlaisia… kirjoituksissaan he lakkaamatta päristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja ihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin rakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin kuumekohtauksessa he voivottelivat: "Hyvä Jumala, minä kuolen!"
Tämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa parhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen kehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi tuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian ajatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä sivistymätön nainen hänelle syyti.
— Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, — sanoi hän; — mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi todistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että riikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?
Tämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja älykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen. Mutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa ääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan huoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen, miltä Plâtrière-kadulla näytti.
Silloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska, joita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt, — ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin mustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä varsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä voi sietää.
Teresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen älyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, — Teresia, jonka mielestä hän oli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä viettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset voisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska mustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi Teresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.