Kun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä lähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:
— Kah, käsitän kyllä levottomuutesi… Olet juuri lähtenyt jonkun parista.
Rousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai lisätodistuksen.
— Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, — jatkoi vaimo.
— Mitä sanot? — virkkoi Rousseau.
— Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?
— Oh, — huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin mustasukkaisuudesta, — kohtaus! Hulluutta, Teresia!
— Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, — vastasi tämä; — mutta sinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi ja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino päästäksesi eteenpäin.
— Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, — ärähti Rousseau; — anna minun mietiskellä rauhassa.
— Sinä olet irstailija, — sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau punastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.