— Madeleine Pitouko? — kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.
Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen, mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla herrasmiehellä oli Madeleinelle.
Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä erämaa.
Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.
Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.
Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa, rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis, lihava villakoira lepäsi.
Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.
Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.
— Hyvää huomenta, matami Madeleine, — tervehti hän.
Talonpoikaisnainen hypähti ylös.
— Herra tietää minun nimeni? — virkkoi hän.