Lähtö.
Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.
Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.
Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta onnestaan.
Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala saattaisi ankarasti rangaista.
Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä ehdotuksilla.
Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen. Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan, mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"
Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.
"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa; mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä — varaten kymmenentuhatta lapselleni — voin täällä elää onnellisena maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen, tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon. Voin itse — mikä ääretön onni! — kasvattaa lapseni ja täten nauttia työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"
Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.