— Lapseni on kuollut! — äännähti nuori nainen innottomasti, antaen käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.
Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.
— Jumala on tahtonut, — sanoi Filip, — että kärsisimme tämän uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala, jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli ansaitsematon rangaistus.
— Mutta… — huokasi äiti-rukka, — miksi on Jumala antanut tuon viattoman olennon kärsiä?
— Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, — virkkoi tohtori; — hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi… Älkää häntä enempää kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.
— Mutta kuulemani huudot?…
— Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.
Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat toisiaan hurskaasta valheestansa.
Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu
Andréelle… Kuoreen oli piirretty:
"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."