Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.
"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."
— Kah, Andrée, — virkkoi hän, — kirje sinulle! Ajattelematta, vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten syliin. Filip otti kirjeen ja luki:
'Merellä joulukuun 15. p. 17—.
Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä äidiksi.
Gilbert.'
Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.
— Oi, — sanoi hän hammasta purren, — olin melkein unohtanut sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa rangaistuksen… Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan! tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa… Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?
— Kyllä, kyllä.
— Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin; ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa… Heittiö on paennut… Minä seuraan häntä… Sitäpaitsi täytyy minun saada lapsi… Tohtori, mikä on lähin satama?