— Havre.
— Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, — vastasi Filip.
62.
Laivassa.
Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.
Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut. Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon, mitä hänellä vielä oli.
Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.
Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti, jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.
— Ystäväni, — sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, — puhuit minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la dauphine on hankkinut minulle kammion?
— Niin puhuin, Andrée.