— Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.
— Kiitos, rakas sisar!
— Teille, tohtori, — jatkoi Andrée, — kiitokset olisivat liian halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta. Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.
Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.
Tässä pienessä medaljongissa, — sanoi hän, — on muotokuvani, jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te huolenpidollanne pelastitte.
Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta, ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän, rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset jäähyväiset.
Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat poskensa koskettivat toisiansa.
— Hyvästi, hyvästi! — kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti nyyhkytyksiin.
— Hyvästi! — vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.
— Jos koskaan tapaat poikani, — virkkoi Andrée aivan hiljaa, — älä salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.