— Tahtoisin saada tietoja kellostani, — virkkoi Marat; — senhän arvaattekin.
— Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen päivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.
— Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta kello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan alle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se minulta varastettaisiin.
— Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla siellä.
Ja teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin voimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa somistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli kellonsa piiloittanut.
— Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, — sanoi nuori mies — mutta kello?
— Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne asettanut, hra Marat?
— No, niinhän teille juuri sanoin…
— Etsikää tarkoin.
— Oh, olen etsinyt, — virkkoi Marat vihaisin katsein.