Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen kapteeni huusi:
— Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.
Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen auringonsäteitä.
Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.
Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.
Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä, sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä, salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot, kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja häikäisevää täyden päivän hehkua.
Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen, ja Filip oli yksinään.
Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.
Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.
Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat. Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.