Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.
Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi päivän eteen… Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.
Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.
— Tämän kautta, monsieur, — sanoi hän ystävällisesti, — vesi on täällä päin.
Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan sinervässä puolihämärässä.
Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin.
Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.
— Gilbert!
— Filip!
Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen. Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua. Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää voinut perääntyä.
— Vihdoinkin olet vallassani, roisto! — karjui Filip. — Jumala on jättänyt sinut käsiini… Jumala on vanhurskas!