— Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?
Gilbert pysyi yhä vaiti.
— Ah, kurja, sinä uhmailet minua! — sanoi Filip. — Etkö pelkää yllyttäväsi vihaani?… Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?
— Lapseni kuuluu minulle, — mutisi Gilbert.
— Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!
— Minä en tahdo antaa pois lastani.
— Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert, käsitäthän tämän jalomielisyyteni?… Minä annan sinulle anteeksi! Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut, annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus… Anna minulle takaisin lapsi. Tahdotko enemmän?… Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että puhun puolestasi? Niin… sen teen… Anna minulle lapsi… Vielä sana… Andrée rakastaa poikaansa… sinun poikaasi hulluuteen asti. Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!
Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta hehkuvan katseen.
— Ette uskonut minua, — sanoi hän, — enkä minäkään usko teitä. Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi, että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme verivihollisia… Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi… Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani…
— Sinä tunnustat siis, että se on ase?