Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.
— Kah, siinäpä te tulette, monsieur, — virkkoivat matruusit hänelle. — Olette viimeinen… kaikki muut ovat palanneet laivaan. Mitä te ammuitte?
Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.
— Ovatko kaikki saapuneet? — kysyi kapteeni.
— Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, — vastasivat merimiehet. —
Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.
Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan amerikkalainen lippu mastossa.
Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian häipyi laiva yön varjoihin.
Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista oli poissa.
Loppulause.
Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi
Versailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.