Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista vaunujonoa.

Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?

Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.

Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita. Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat edestakaisin linnanpihalla.

Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin asukkaat poistuivat huoneisiinsa.

Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka, hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.

Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat katsettakin kiihkeämmin.

Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti, aikoen sillä levähtää.

Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa, käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen ajatuksen säestykseksi.

Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen katseensa tarkoitus arvattaisiin.