Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi puhetoveriaan.
— Oi, — jatkoi vanhus, — tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni; katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava… Sitä seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha, etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia… Niitä salaisuuksia minä en saa nähdä… Minun silmissäni ei siis puutu mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille juuri selitin.
— Se on totta, — mutisi nuori mies, — se on totta, opettajani.
— Ludvig XIV, — jatkoi vanhus, — hallitsi seitsemänkymmentäkolme vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?
— Ah! — huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli äkkiä peittynyt pimeyteen.
— Kuningas on kuollut! — virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin kauhistuneena.
Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.
Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut. Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan kymmenen askeleen päässä penkistä.
— Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! — huudahti nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta tahtonut herjata uutta majesteettia.
Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa.
Vaunut katosivat.