— Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.
Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron
Charentonissa.
— Siksi, — virkkoi Rousseau, — että hra de Sartines on tyrannin palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi…
— Niin sitten? — tutkaisi Teresia.
— Ah, niin, — huokasi Rousseau, — tiedän, että viholliseni olisivat kovin mielissään; niin!…
— Miksi sinulla on vihollisia? — tivasi Teresia. — Siksi että olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de Voltairella on ystäviä, sen arvaa!
— Se on totta, — vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.
— Mutta, dame, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla! Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna… Ja kaiken tämän on hän ansiollaan saavuttanut… Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.
— Luuletko, — huomautti Rousseau, — etten minä ole siellä kuin kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon loistonsa varastaneet.
— Varastaneet! — kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.
— Niin, varastaneet… sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.