Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin seurassa.
Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa; kirjailijaa ei kukaan ajatellut.
Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai huviloihinsa.
Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de
Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.
Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä häntä uudelleen tarkkaamasta.
Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta, jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.
Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.
Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.
Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle, missä orkesteri häntä odotti.
Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, — että tehty oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.