Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.
Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut narrimaisesti hienoutta tavoitellut.
Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin johtajana.
Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut hra Rousseau.
— Kyllä, monsieur, — vastasi hän.
— Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, — virkkoi upseeri.
Rousseau nousi hyvin liikutettuna.
Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku aaria:
"Ma kaiken onnen hukkasin".
Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.