»Minä olen sellainen.»
»Tahdotte siis ehdottomasti kuulla, mitä kuningatar sanoi?»
»Sanasta sanaan.»
»No hyvä, hän sanoi, että teidän olisi pitänyt sairastua sen päivän aamulla, jolloin puhujalavalta puolustitte trikoloria.»
Gilbert halusi saada selville, mikä vaikutus kuningattarella oli
Mirabeauhun.
Kreivi hätkähti leposohvallaan kuin voltaiskun koskettamana.
»Kuninkaitten tavallista kiittämättömyyttä!» mutisi hän. »Se puhe on saanut hänet unohtamaan kuninkaan neljäkolmattamiljoonaiset käyttövarat ja oman nelimiljoonaisen elinkorkonsa! Mutta eikö se nainen siis tiedä, eikö se kuningatar tajua, että oli yhdellä iskulla vallattava takaisin kansansuosio, jonka olin hänen takiansa menettänyt! Eikö hän siis enää muista, että minun ehdotuksestani lykättiin tuonnemmaksi päätös Avignonin liittämisestä Ranskaan, sillä minä halusin säästää kuninkaan uskonnollisia tunteita — se oli virhe! Hän ei enää muista, että ollessani jakobiini-klubin puheenjohtajana — ne kolme kuukautta riistivät minulta kymmenen elinvuotta — minä puolustin kansalliskaarteja koskevaa lakia, joka rajoitti sotilasvelvollisuuden vain toimiviin kansalaisiin — se oli virhe! Hän ei siis muista enää, että kansalliskokouksen pohtiessa pappien valaa koskevaa lakiehdotusta minä vaadin, että vala rajoitettaisiin vain rippi-isiin — sekin oli virhe! Ah, nämä virheet olen saanut kallisti maksaa», jatkoi Mirabeau, »eivätkä nämä virheet silti ole minua kaataneet! On näet aikakausia, omituisia, luonnottomia aikakausia, jolloin ihminen ei kaadu tekemiensä virheitten johdosta. Eräänä päivänä, jälleen heidän edukseen, minä puolustin muuatta oikeusasiaa, ihmisyyskysymystä. Kuninkaan tätien pako oli synnyttänyt ankaran väittelyn. Joku ehdotti, että säädettäisiin laki maastamuuton ehkäisemiseksi. ’Jos te säädätte sellaisen lain', huudahdin minä, 'niin minä vannon, etten milloinkaan sitä noudata!' Lakiehdotus hylättiin yksimielisesti. No niin, mitä eivät erehdykseni saaneet aikaan, sen teki voittoni! Minua sanottiin diktaattoriksi, minut ärsytettiin nousemaan puhujalavalle vihan vimmassa, mikä on puhujan huonoin kannustaja. Voitin toistamiseen, mutta vain hyökkäämällä jakobiinien kimppuun. Silloin jakobiinit vannoivat minulle kuolemaa, ne tomppelit! Duport, Lameth, Barnave ja muut eivät älyä, että minut surmatessaan he antavat perässään diktatuurin Robespierrelle. Minut, jota heidän tulisi varjella kuin silmäteräänsä, he ovat nujertaneet typerällä enemmistöllään, ovat panneet minut hikoomaan verta, juomaan katkerokalkin pohjaan saakka, ovat painaneet päähäni orjantappurakruunun, panneet käsiini kaislan ja ristiinnaulinneet minut! Olen onnellinen, kun olen Kristuksen tavoin kokenut suuren kärsimyksen inhimillisyyden hyväksi… Trikolor-lippu! Eivätkö he siis huomaa, että se on heidän ainoa pelastuksensa, että jos he vilpittömin mielin ja julkisesti hakevat turvaa sen varjosta, se varjo voi kenties vielä pelastaa heidät? Mutta kuningatar ei halua pelastua, hän haluaa kostaa. Hän ei hyväksy ainoatakaan järkevää keinoa. Keino, jota minä ehdotan ainoana tepsivänä, on juuri se, jota hän pitää vastenmielisimpinä: olla maltillinen, olla oikeamielinen ja mahdollisuuden mukaan olla aina suora ja vilpitön.»
»Minä olen tahtonut pelastaa kaksi asiaa samalla kertaa, kuninkuuden ja vapauden. Se on epäkiitollista taistelua, jota olen saanut käydä yksin, hylättynä ja mitä vastaan? Jos se olisi taistelua ihmisiä vastaan, olisi se leikintekoa, tiikerejä, leijonia vastaan, ei se olisi mitään, mutta se on rynnistystä luonnonvoimaa vastaan, merta vastaan, hyökyaaltoa, tulvivaa jokea vastaan. Eilen olin nilkkoja myöten vedessä, tänään tulva ulottuu polviin saakka, huomenna se on noussut vyötäröihin asti ja ylihuomenna se on kohonnut pään yli… Nähkääs, tohtori, minä haluan olla teitä kohtaan suora. Ensimmältä minut valtasi suru, sitten vastenmielisyys. Olin uneksinut esiintyväni erotuomarina vallankumouksen ja kuninkuuden välillä. Uskoin voivani miehenä vaikuttaa kuningattareen ja kun hän sitten jonakin päivänä varomattomasti uskaltautuisi tulvaveteen, ja kadottaisi jalansijan, heittäytyisin veteen kuin mies hänet pelastaakseni. Mutta ei, minua ei milloinkaan vakain mielin autettu, tohtori. Minua on paneteltu, minulta on riistetty kansansuosio, minut on tahdottu murskata, nujertaa, tehdä voimattomaksi sekä pahassa että hyvässä. Ja nyt, tohtori, sanon teille avoimesti, mitä minun on parasta tehdä: kuolla ajoissa, mennä makuulle sulavasti kuin antiikin ajan taistelija, kurkottaa kaula armoniskua varten ja kuolla ajan vaatimusten mukaan.» Ja Mirabeau heittäytyi leposohvalle ja alkoi pureskella sen pielusta kaikin voimin.
Gilbert tiesi mitä halusikin tietää, toisin sanoin, mikä ratkaisi
Mirabeaun elämän tai kuoleman.
»Kreivi, mitä sanoisitte, jos kuningas huomenna lähettää jonkun tiedustelemaan vointianne?» kysyi hän.