»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen, jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»
Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.
Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja, että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.
Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.
Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu keskelle kappelin permantoa.
Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset; hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan hautakirjoitukseen:
»Tässä lepää
Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.
Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau, lisä nimeltään Ihmisten ystävä.
Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789. Rukoilkaa Jumalaa heidän sielujensa puolesta! Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle kristitylle.