Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.
Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.
Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni puristamaan Mirabeaun kättä.
Mirabeau ymmärsi.
Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.
Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen syyn.
»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana, tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»
Ja hän naurahti sydäntäviiltävästi.
»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»
Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni kuului, ja huomasi pappismiehen.