»Herra», vastasi hän ystävällisesti, »oletteko tämän kirkon pappeja?»
»Olen… entä sitten?»
»Onko seurakunnassanne paljon köyhiä?»
»Enemmän kuin niitä, jotka antavat almuja…»
»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun ihmisystävällisen henkilön?»
Pappi alkoi nauraa.
»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa…»
»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle nuhdesaarnan?»
»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää. Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen, herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia kuukausittain.»
Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä seuraavan määräyksen: