»Jotakin parempaa!» kummasteli Teisch. »Minä luulin, etten voisi kertoa herra kreiville mitään niin miellyttävää kuin on tällainen rakkauden ilmaisu.»
»Olet oikeassa, Teisch», myönsi Mirabeau. »Minä olen kiittämätön.»
Kun Teisch sitten oli sulkenut oven, meni Mirabeau avaamaan ikkunan.
Hän astui parvekkeelle ja kiitti kädenliikkeellä noita kelpo pariisilaisia, jotka olivat ruvenneet hänen leponsa vartijoiksi.
Hänet tunnettiin ja huudot: »Eläköön Mirabeau!» kajahtivat Antinin viertotien päästä toiseen.
Mitä ajatteli Mirabeau, kun hänelle osoitettiin tätä odottamatonta kunnioitusta, joka toisissa olosuhteissa olisi pannut hänen sydämensä ilosta hypähtämään?
Hän ajatteli sitä ylpeää naista, joka ei välittänyt hänestä. Hänen katseensa harhaili talon ympärille ahtautuneessa väkijoukossa nähdäkseen, eikö bulevardilta ollut tulossa ketään siniliveristä hovilakeijaa.
Murtunein sydämin hän palasi huoneeseensa. Alkoi hämärtää. Hän ei ollut nähnyt mitään.
Ilta kului kuten päiväkin. Mirabeaun kärsimättömyys oli muuttunut synkäksi katkeruudeksi. Hänen toivoton sydämensä ei sykähdellyt enää ovikellon soitosta eikä kolkuttimen kolahduksesta. Ei, kasvoilla synkkä, katkera ilme, hän odotti sitä osanoton todistusta, joka oli hänelle puolittain luvattu, mutta jota ei tullut.
Kello yksitoista ovi aukeni ja Teisch ilmoitti tohtori Gilbertin.