Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.
Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti, vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.
Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan sairasta.
Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren miehen tulla sisälle.
Gilbert ymmärsi.
»Päästäkää hänet tänne», sanoi hän Teischille.
Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle, polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.
Mirabeau näytti jännittävän hämärtyvää muistiaan.
»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa tapaamani nuori mies!»
»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en pyytänytkään.»