Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin, että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.
Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan, tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.
Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas oli maininnut kuningattaren nimen.
»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes tiedustella vointiani!»
Sitten hän oli jatkanut kuin puhuen itsekseen:
»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen kuollut…?»
Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja. Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.
Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi hirveän otteensa sairaan kasvoihin.
Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.
Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.